Katsojakokemus: Triangles = Mountains = Clouds (exercises for impatient minds)

Taru Kasandra
Käsikirjoittaja ja ohjaaja

lähde: muu.fi

Performanssitaiteilija Essi Kausalaisen yksityisnäyttely Triangles = Mountains = Clouds (exercises for impatient minds) MUU galleriassa 5.-28.4.2013.


Kausalaisen yksityisnäyttely Muu galleriassa Helsingin Punavuoressa on vaikuttava heti ulko-ovelta.  Harva näyttely hiljentää katsojan heti ovella. Kausalaisen esitystaiteellinen näyttelykokonaisuus koostuu tapahtumista, tekstistä, esineinstallaatiosta, videosta ja elävästä esiintyjästä itsestään. Miksi elävä katsojalle reagoimaton esiintyjä hiljentää, saa kuiskailemaan ja mykistymään edessään?

Esineinstallaation edessä sanoja on helpompi löytää, mutta mikä ihmisessä on niin erityistä, että sen edessä hiljentyy aivan kuin ei saisi puhua? Tietysti saa, mutta onko se tarpeellista? Muuttaako puhe mitään? Muuttuuko teos, jos katsoja puhuttelee teosta?

Ihmisen keho on aistiva kokonaisuus, niin katsoja kuin esiintyjäkin. Kun esiintyjää puhutellaan, hän nielaisee selvästi, mutta mikään muu hänen toiminnassaan, ilmeissään tai eleissään ei muutu. "Ainakin se elää", huomaan ajattelevani.

Kenen rooli hänellä on päällään? Esiintyjä istuu konttorituolilla tummissa tavallisissa vaatteissa kengät jalassaan pidellen oikealla kädellään viherkasvia. Se näyttää muoviselta. En kehtaa mennä niin lähelle, että tunnistaisin tarkemmin. Tarkka superpallon pompotus vasemmalla kädellä ei katkea kertaakaan sillä aikaa, kun seuraan teosta. Vaikuttavaa.

Ymmärsin tänään, miksi olen pienestä tytöstä asti rakastanut erilaisissa kulttuuritapahtumissa käyntiä, olivatpa ne sitten museoita, teattereita tai mitä tahansa muita tapahtumia. Käymällä tulee luoneeksi omaa nahkaansa uudestaan, koverrettua omia äärirajojaan isommiksi. Pitää mennä äärensä yli kehittyäkseen. Täytyy olla uskallusta. Kausalainen antaa näyttelyssään itsestään kaiken ja se on aina kunnioitettavaa rohkeutta taiteilijaltaan. Hän antaa kehonsa, syyn seurata häntä, mutta myös kiteyttää palasen sisältään jokaiseen näyttelyn teokseen.

Aivan kuin Kausalaisen näyttely yrittäisi sanoa minulle, että pitää uskaltaa mennä, kokeilla, elää, mokata, etsiä kunnes löytää, pohtia kunnes tietää, tutkia, unelmoida, halata ja uskaltaa rakastaa toisia, mutta ennen kaikkea itseään.

Lainaus näyttelykuvauksesta: "Jos oleminen on dialogia maailman kanssa, minkälaisia jälkiä siitä jää? Katoavatko tapahtumat ja teot jäljettömiin, vai jäävätkö ne kummittelemaan ympäristöönsä ja osapuoliinsa? Voiko teko olla olemassa jo ennen toteutumistaan - aikeena, aavistuksena? Ja voiko tämä aie jo resonoida meitä ympäröivissä olennoissa ja esineissä?"