Kun teiniltä evättiin identiteetti

Jonne Putkonen
Teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK)

Kun teiniltä evättiin identiteetti 

- avointa pohdintaa Metropolia ammattikorkeakoulun Esittävän taiteen koulutusohjelman alasajosta

Ennen edellistä lamaa suomalaisesta perusopetuksesta vastaavat napamiehet ja napanaiset istuivat nokka kädessä kokouksessaan pohtimassa, miten jaotella koulujen tuntijakoa. Mitä tulisi lisätä, mitä tasata, millaisia tulevaisuuden ihmisiä tulisi kasvattaa. Pähkäiltiin ja pyöriteltiin. Vastuu kokoushuoneessa oli kouriintuntuva. Hiki norosi kauluksista haaroihin ja höyrystyi lopulta ilmaan.

Viimein viinerin ja bostonkakun välissä joku sai oikeasti hienon idean: taideaineita olisi lisättävä!

Ajatus sai laajaa kannatusta. Hattuja lennätettiin ilmaan. Ihmiset syleilivät toisiaan. Alettiin puuhata kokonaista koulutusohjelmaa vastaamaan tulevaa tarvetta. Joku toi kahvihuoneesta juhladonitsit.

Kaiken tämän juhlahumun keskellä ei huomattu, että kokoushuoneeseen oli saapastellut sisään kutsumaton otus. Se luikki pöydän alle, kuunteli ilakointia, kahmaisi äkkiarvaamatta pöydänreunalta juhladonitsin, ahmaisi sen kerralla, röyhtäisi, rapsutti karvaista vatsaansa ja nappasi tämän jälkeen koko lautasen itselleen.

Mitä enemmän tämä kutsumaton vieras söi kokouspöydän antimia, sitä suuremmaksi se paisui. Pian se ei enää mahtunut pöydän alle. Kun napamiehet ja napanaiset alkoivat huomata pöydän alla leviävän karvakasan, päätti olio tehdä näyttävän poistumisen. Se tempaisi pöydän kumoon, otti jättimäisiin kouriinsa kaiken minkä irti sai, ärjähti napamiehille, nykäisi erästä napanaista tupeesta ja pyörähteli kokolattiamatolla hetken ihan vaan ilkeyttään, kunnes lopulta päätti soolonsa rymistelemällä seinästä ulos.

Otus kävi, otus söi, otus jätti asbestipilven huoneeseen. Napamiehet ja napanaiset katsoivat hävitystä, keräsivät suttuiset kokouspaperit lattialta ja palasivat niiden ääreen. Tuho oli ollut järjestelmällinen ja kaamea. Koko homma oli aloitettava uudestaan. Tupeesta nykäisty ryhdistäytyi ja käveli kahvihuoneeseen keittämään uudet kokouskahvit. Pian hän palasi pannun kanssa, kaatoi sisällön haljenneisiin, korvattomiin kuppeihin, ja seurasi itku kurkussa kollegoidensa kakomista. Kahvikin oli yllättäen kitkerää. Kitkerää, mutta samalla niin lohduttoman laihaa.

Kun kokous viimein saatettiin päätökseen, poistuivat napanaiset ja napamiehet kalpeina koteihinsa. Kotiporteillaan he syleilivät puolisoitaan, lapsiaan ja koiriaan pitkään ja hartaasti. Syleilivät ja rutistivat unohtaakseen kutsumattoman vieraan, menetetyt juhladonitsit ja pahan kahvin. Sekä sen, kuinka taideaineiden lisäys jouduttiinkin torppaamaan, kun siihen ei enää ollutkaan varaa.

Vaikka otus nimeltä lama oli käynyt kylässä ja ampunut alas kauniit suunnitelmat rymistelyillään, jäi perustettu koulutusohjelma elämään. Elämään, kehittymään ja hakemaan paikkaansa suomalaisessa taidekentässä.

*

Vaikka mieltämäni kokoustilanne lienee hivenen virheellinen ja totuutta roimasti väritetympi, haluan ajatella teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutusohjelman syntyneen juuri noin. Olen pitänyt kertomuksen mielessä koko oman koulutukseni ajan ja palannut tarinan äärelle toisinaan hakemaan perspektiiviä siihen, mistä tässä koko koulutuksessa pohjimmiltaan onkaan kyse.

Aloitin omat opintoni Metropolian Esittävän taiteen koulutusohjelmassa vuonna 2007, jolloin mahtipontista fuusiota ei vielä ollut ja koulu oli nimeltään ihan vaan vaatimattomasti Stadia. Opintojen edetessä koulutusohjelma tuntui päivittävän vuosittain kurssejaan, painotuksiaan ja suuntiaan. Eri vuosina sisään tulleet tuntuivat opiskelevan linjalla eri painotuksin. Kritisoin jo silloin kovaäänisesti sekä yleistä linjattomuutta että vuosittain sisälle otettavien posketonta lukumäärää.

Hiljalleen aloin kuitenkin ymmärtää, että tämä kritisoimani linjakkuuden puute ei johtunutkaan silmittömän umpimähkäisestä hakuammunnasta. Koulutusohjelma oli kasvanut teini-ikään ja puntaroi jatkuvasti omaa identiteettiään. Määritteli itseään uudelleen jatkuvalla syötöllä. Aivan kuten itseämme määrittelimme me, koulutusohjelman lukemattomat opiskelijat, joiden lukumäärä ei ollut sen enempää meidän kuin opettajienkaan syy. Ei. Siinä raha heilutteli timanttista tahtipuikkoaan.

Koulutusohjelmasta valmistuneiden eräs isoimmista pähkinöistä koko sen olemassaolon ajan on ollut pedagogisten papereiden puute. Teatteri-ilmaisun ohjaajat eivät ole muodollisesti päteviä opettamaan ja ohjaamaan vaikkapa kouluissa, vaikka ennen edellistä lamaa niin kiivaasti kaavailtiinkin. Tiedän lukuisia kertomuksia, joissa rehtorit ja muut päätöksentekijät olisivat riemusta hihkuen ottaneet TIO:n töihin, mutta ovat lopulta joutuneet sitomaan kätensä tämän muotoseikan edessä. Monet teatteri-ilmaisun ohjaajat ovat jatkokouluttaneet itsensä pedagogisesti pätevimmiksi Teatterikorkeakoulun mainiossa peda-maisteriohjelmassa, mutta tämä ei poista sitä lähtöongelmaa, joka TIO-koulutuksella alkujaankin on ollut.

Siksikin koulutusohjelma on jatkuvassa muutoksen ja määrittelyjen tilassa. Elää ajassa. Ja hyvä niinkin. Eipähän pääse fakkiutumaan.

Olen viime vuosina ilolla seurannut sitä kehitystä, joka monessa laitosteatterissa tuntuu puhjenneen kukkaan. Monet kollegoistani ovat päätyneet teattereiden yleisötyöntekijöiksi, alueteatteri-ihmisiksi ja laaja-alaisiksi monitoimisediksi ja –tädeiksi rakentamaan siltaa ihmisten ja teatterin välille, kouluttamaan uutta teatterisukupolvea ja tekemään yhteisölähtöistä taidetta yhteisöjen ja ryhmien kanssa. Kunnalliset teatterit palkkaavat riveihinsä teatteri-ilmaisun ohjaajia jatkuvalla tahdilla, ja toivon todella trendin leviävän edelleen. Nimittäin nämä työläiset, jotka ovat pioneereina soveltavan taiteen ammattilaisina teattereissa, ovat myös omalta osaltaan mullistamassa kenttää. Enkä puhu tässä ainoastaan TIO-kentästä. Puhun koko suomalaisesta teatterimaailmasta.

Yhtä lailla riemulla olen seurannut, kuinka monet ja taas monet kollegani ovat siirtyneet taituroimaan soveltavan työkalupakkinsa kanssa erilaisiin kunnallisiin ja ei-kunnallisiin projekteihin. Pitämään taideiltapäiväkerhoja, vetämään kuntouttavan työtoiminnan teatterityöpajoja, toimimaan lasten, nuorten ja vanhusten sekä erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten kanssa. Sanomattakin on selvää, että seuraan näidenkin kollegoideni tekemisiä suurella ylpeydellä ja mielenkiinnolla.

Tähän suuntaan Metropolian Esittävän taiteen koulutusohjelma on viime vuosina yhä enenevissä määrin määritellyt itseään ja identiteettiään. Koulutusohjelma on vasta teini-iässä, mutta sen jatkuvassa ja itseään määrittelevässä suunnassa on selkeä ja looginen jatkumo. Ja ykskaks emoyhtiö on kävellyt teinin viereen, läimäissyt sitä avokämmenellä ja kirkunut korvaan: ”Lakkaa määrittelemästä ittees!” Tottahan teini on ymmällään. Ymmällään ja ärtynyt ja sekaisin. Juuri kun se identiteetti oli vahvistumassa ja löytymäisillään.

Metropolian Esittävän taiteen koulutusohjelman lakkauttamista on myös perusteltu Teatterikorkeakoulun olemassaololla. Vaikka TeaKissa toimii edellä mainittu kaksivuotinen maisterikoulutus (ja viime vuosina lienee riemukkaasti lisätty tarpeellisia, tärkeitä ja hienoja soveltavan teatterin kursseja ja projekteja tarjottavaksi myös muille opiskelijoilleen), ei tämänhetkinen TeaKin soveltava koulutus ole yksi yhteen teatteri-ilmaisun ohjaajan koulutusohjelman kanssa. Tästäkin syystä tuntuu täysin käsittämättömältä, että koko linja ajetaan alas. Tämä vaikuttaa koko teatterikenttään.

*

Kutsumaton vieras on siis jälleen käynyt kylässä, tehnyt tarpeensa huonekasviin ja rymistellyt taas vastamuuratusta seinästä ulos. Mutta sen sijaan, että emoyhtiön hallinto keräilisi itseään järkyttyneinä, he tyytyvät nyökyttelemään. Että tällaista tämä nykyaika on. Että pitää karsia jostakin. Että turhapa tuota seinää on ryhtyä rappaamaan. Mutta jos kerta on pakko rapata, niin soitetaan Tallinnaan ja joku tulee sieltä laastin kanssa halvalla.

Toisinaan olen ymmälläni maailmanmenosta.

Tästä kaikesta huolimatta koulutusohjelman alasajosta ei pidä lannistua. Ei pidä eikä kertakaikkaan saa lannistua. Päinvastoin. Pitää voimaantua. Siksi ehdotan seuraavaa:

1. Nykyiset TIO-opiskelijat: pitäkää niin pirullista metakkaa koulutusohjelman alasajoa vastaan, kuin vain mahdollista. Te olette osa emoyhtiötä, voitte ilmaista mieltänne sisältä käsin anarkistisemmin ja vapaammin kuin opettajat.
2. Koulutusohjelman opettajat: älkää lamaantuko, vaan jatkakaa koulutusohjelman määrittelyä. Se on hienoa ja arvokasta työtä. Lisäksi se kantaa hedelmää.
3. Valmistuneet teatteri-ilmaisun ohjaajat: mitä tahansa teemmekin, missä tahansa työskentelemmekin, tehkäämme se ammattiylpeydellä. Olkaamme ylväästi teatteri-ilmaisun ohjaajia.
4. Teatterikorkeakoulun hallinto ja väki: jatkakaa hienoa soveltavan teatterin projektien tarjontaa ja kehittäkää sitä edelleen. Jos mahdollista, tehkää mahdollisimman paljon yhteistyötä Metropolian Esittävän taiteen koulutusohjelman kanssa. Koulutusten erilaisuus ja yhteistyö on rikkaus. Olemme samassa veneessä.
5. Kaikki muut ja me kaikki: elämöikää ja elämöidään vimmatusti! Vaikka yhden koulutusohjelman alasajo saattaisikin vaikuttaa pieneltä, on sillä kansallisesti suuri symbolinen merkitys. 

Kaiken ei pidä eikä tarvitse olla riippuvaista markkinataloudesta.

Tallinnassa 24.9.2013