Mirkku Järvenpää
Nuoriso ja vapaa-ajan ohjaaja, teatterin harrastaja
Katsomisen kokemus on riittävän voimakas
Teatteri. Kiva käydä katsomassa, kiva harrastaa itse, mutta miksi sen pitäisi olla kaikkien ammatti? Harva meistä on niin lahjakas ja sinnikäs, että teatteritaidetta kannattaisi kehittää omalla kohdallaan ammatiksi asti. Ei ole mitään hävettävää olla "vain" katsoja tai "vain" harrastaja, päinvastoin!
Moni nuori on minullekin ilmoittanut tulevaisuuden haaveammatiksi joko julkisuuden henkilön tai taiteilijan ammatin. Haaveet ja unelmat ovat hyvästä, mutta niin on pieni realismikin. Sitähän ne opinto-ohjaajat meille koulussa aina hokivat.
Suomi on lukuisten harrastajateattereiden maa, eikä minustakaan ole niin väliä, käynkö katsomassa ammattilaisesitystä vai harrastajateatterin näytelmää. Ammattilainen oppi ja kehitys näkyvät myös harrastajateatterissa ja laadukasta näyttelijäntyötä näkee muillakin kuin vain ammattipaperit saaneilla. Eikä edes se ammattipaperi ole mikään tae hyvästä näyttelijästä.
Olen ollut ensimmäisen kerran teatterissa vuonna 1993, mutta aikuisille tehtyä esitystä seuraamaan pääsin vasta ollessani 5-vuotias. Toisten mielestä Cabaret on lapselle liian hurja näytelmä, mutta lapsi tuijottaa draaman sijaan näytelmästä tanssiliikkeitä ja paljetteja. Se on hauskaa se.
Teatterissa haluan viihtyä ja nauraa. Pidän komediateatterista ja farsseista. Lapsille suunnatut yltiöväritetyt näytelmät ovat silmilleni liikaa, kuten myös korvilleni tekstiä pursuava draama. Jotain huumoria pitää aina olla, edes mustana. Muuten nauran vaivaantumiselleni.
Haluan nähdä jotain kaunista, mistä silmät voivat nauttia. Puvustus ja lavastus voivat olla nerokkaasti suunniteltuja ja ihmisten oivaltamisen näkeminen piristää aina. Samalla tavalla nautin kasvatustyössä nähdessäni, kun nuori ensimmäisen kerran oivaltaa jotain uutta itsestään tai elämästään.
Yritän myös rohkaista nuoria kokeilemaan teatteria ja menemään katsomaan vaikka yhdessä porukalla jotain näytelmää, sillä teatteriesityksestä jäävää tunnetta ei voi selittää, se pitää kokea. On aivan eri asia tuijottaa elokuvateatterissa kangasta, josta heijastuu ihmisten kuvia kuin oikeasti tuijottaa suoraan silmiin niitä ihmisiä, jotka katsovien silmien edessä näyttelevät hurjatkin kohtaukset. Tietenkään ei jokaisesta produktiosta jää hyvää fiilistä, mutta parhaimmista esityksistä jää ja jälkifiilis on kuin olisi juuri luonut nahkansa.
Jälkifiilis riippuu aina esityksestä. Jos esitys on hyvä, kerron ystäville näytelmästä kohtia ja ehkä intoudun esittämään niitä itse ystävilleni. Katsomisen voima on voimakas. Ja jos näytelmän on katsonut yhdessä jonkun toisen kanssa, jälkipuinnin haluaa ehdottomasti jakaa! Teatteri peittoaa esimerkiksi konsertin joka kerta, vaikka konserteissakin viihdyn. En kuitenkaan koe konserteissa tarinaa niin voimakkaasti, että se ylittäisi teatterissa kerrotut tarinat, ja siksi huomaan aina päätyväni uudelleen katsomaan teatteria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti