Katsojakokemus: ILO

Taru Kasandra
Teatterin, elokuvan ja taiteen freelancer

Katsojakokemus: ILO

Illalla annos teatterisirkusta? Kyllä kiitos! Teatteri Reipas Irma tuo lavalle uusimman teoksensa ILO, mikä nimensäkin mukaan antaa katsojalle iloa.

Esitys on vähäsanainen, mutta kertoo sitäkin enemmän. Ohjaaja Mammu Rauhalan tarkasti ohjaama teos on iloinen sirkus, surullinen karnevaali ja hieno oman aikansa kuvaus. Näin ilonsa menettäneitä ympäristö todella kohtelee; käydään läpi kaikki vaivaannuttavat hetket, repliikit, epätoivoiset neuvot ja jatkuva tuputettu apu, mistä kuitenkaan syvimmillään ei ole ilonsa menettäneelle mitään konkreettista apua.

Esitys ottaa haltuun koko tilan, joka kaikuu upeasti läpi sirkuksen. Äänimaisemalla esitys on toisinaan pelottava, toisinaan värisyttävä ja toisinaan äärimmäisen kaunis. Esitys istuttaa katsojansa tilan reunamille näennäiseen suojaan matalan valaistuksen taakse, mutta näyttelijät pitävät katsojansa otteessaan ja jatkuvasti valppaana. En suosittele esitystä uniselle tai täysin kokemattomalle teatterikatsojalle.

Aivan nuorimmille tai herkimmille katsojille esitys ei välttämättä jätä iloista jälkioloa, mutta esitystä hiljaa pohtiessa jäljelle jäävä olo on kiitollisuus ja helpotus, ymmärrys siitä miten hyvin omassa elämässä asiat voivat olla. Esitys muistuttaa kuin nuija, että se hyvyys mitä monen meidän elämä on pullollaan, puuttuu toisilta aivan täysin. Surussa vellova yksinäisyys syö hitaasti ja lopulta kokonaan.

Näyttelijöiden värikkäät asut, elävät ilmeet, kiljahtelevat äänet ja rosoiset repliikit tekevät esityksestä monitulkintaisesti läpeensä iloisen. Klassisten hauskuuttavien kohtausten seuratessa toisiaan alkaa tuhahdella turhautumisesta, siitä samasta tunteesta mikä yhteiskunnassa masentuneita hoidettaessa vallitsee. 

Esityksen hienoin osuus tulee aivan lopuksi. Täytyy muistaa, että ilonsa menettäneen on mahdollista löytää onni ja ilo elämäänsä uudestaan - ja millä tavalla!

***

Ohjaus: Mammu Rauhala

Näyttämöllä: Juhani Kataja, Martta Kaukonen, Lissu Kirves, Salla Mäkinen, 

Juha Niemi ja Raisa Salo.

Teatteri Reipas Irma on helsinkiläinen ammatti- ja harrastajavoimin toimiva näyttämötaiteen ensemble, joka on perustettu vuonna 1994. Toiminta perustuu monialaiseen taiteelliseen työskentelyyn, jossa koko työryhmä osallistuu esitysten luomisprosessiin.

Näytökset: 

Forum Box, Ruoholahdenranta 3, Hki.

To 4.12. klo 19.00 Ensi-ilta

Ti 9.12. klo 19.00

Su 14.12. klo 19.00

Ti 16.12. klo 19.00

Ke 17.12. klo 19.00

Teatteri Reipas Irma

Yoshi Oida (& Lorna Marshall): Näkymätön näyttelijä (1997)

Taru Kasandra
Teatterin, elokuvan ja taiteen freelancer

Yoshi Oida (& Lorna Marshall): Näkymätön näyttelijä (1997)



Yoshi Oidan teosta kuvaa hyvin hänen ensimmäinen aloittamansa luku: puhdistautuminen. Termi, millä Oida tarkoittaa sekä näyttelijän että tilan puhdistamista on perusta kaikelle muulle: ”Jotta jotain voi syntyä tyhjään.” Ei ole vain näyttelijä, jolla on keho vaan on näyttelijän keho, tämä tyhjässä tilassa, johon syntyy uutta. Voiko ”jotain sellaista uutta” sanoa taiteeksi?

Monelle tekijälle Oidan kuvaama kehollisuus ja kuinka kaikki on lähtöisin kehon keskustasta (energiat ja tuet) tuntuvat hyvin tunnistettavalta.

Neljäntenä kohtana Oida esittää puheen. Tämän Oida jakaa hengitykseksi, ääneksi, tekstiksi ja todellisuuteen heijastamiseksi. Näyttelijälle luonnollisin olemisen tapa on hengittäminen. Reaktiot ovat erilaista hengittämistä. Hengityksellä kehoa voidaan manipuloida, jäljitellä aitoja kehollisia reaktioita.

”Japanissa on sanonta, että on parempi katsoa kolme vuotta hyvää teatteria, kuin opiskella sama aika jonkun itseäsi huonomman kanssa.”

Katsominen synnyttää kehollisia tunnistettavia reaktioita.

”Taidot ovat vain ymmärtämisen kieli, eivät tarkoitus.”

”Ruumis ja ääni toimivat, jonka jälkeen kykenet löytämään vapauden fyysisen toiminnan kautta.”

Ohjatessani tiedostan vahvasti ne piirteet, jotka haluavat kehittää näyttelijän fysiikkaa, olemisen muotoa ja tehdä näyttelijästä kehollisesti taitavamman. Näkyvä näyttelijäntyö mutta näkymätön näyttelijä miellyttävät useimpien katsojien silmiä. Luonnollinen ruumis tuottaa luonnollisen äänen, mistä syntyy fyysistä toimintaa eli näyttelijyyttä.

”Liike ei ole ainoa tie mielen vapauteen.”

Kun ei ole painetta, esitys on vapaa, jolloin siinä on jotain sellaista kauneutta, mitä ei voi pakotetussa olla, eivätkä liike ja fyysisyys ole ainoita keinoja päästä tähän. Lapsi nuorallakävelijä: ”Lapsi pani esitykseensä koko elämänsä; isällä oli vain ylivertainen tekniikka.”

Olisihan se mahtavaa, jos ihminen pystyisi fyysisesti mihin vain! Jos vain olisi mahdollista, niin totta kai kaikki näyttelijäni kaikissa ohjauksissani lentelisivät omin avuin!

Toisaalta kuka tahansa pystyy tekemään aivan uskomattomia asioita, kunhan ensin luopuu sellaisista pakotteista, mikä kahlitsevat.

Jos kukkaa ei kastele, se kuolee pois: ei teatterin ammatissa voi koskaan tulla valmiiksi. Pitää voida tehdä siementä, kylvää eteenpäin, ammentaa myös auringosta, niin ehkä jossain siellä piilee se kaikkien hakema taituruuden huippu, esiintyjyyden huippu, mikä antaa niin suuren tyydytyksen, että voi taas hetken levätä kiihkosta. Tekemällä oppii myös näkemään, ja niinhän Oidakin toteaa, että jokainen harjoitus tulisi tehdä kuin olisi näyttämöllä.

Mitä jäljittelyllä tarkoitetaan ja mihin laajemmin teatterissa se liittyy?

Taru Kasandra
Teatterin, elokuvan ja taiteen freelancer

Mitä jäljittelyllä tarkoitetaan ja mihin laajemmin teatterissa se liittyy?


Aristoteles puhuu jäljittelystä (mimēsis) teoksessaan Runousoppi. Luvun 2 alussa hän kirjoittaa: ”Koska jäljittelijät jäljittelevät toimivia ihmisiä ja nämä ovat välttämättä joko kunnollisia tai kehnoja, sillä luonteenpiirteet noudattavat lähes aina tätä erottelua ja ihmisten luonteiden erot ilmenevät paheissa ja hyveissä, he kuvaavat näitä joko parempina tai huonompina tai samanlaisina kuin me itse olemme.”

Näyttelijä ilmaisee henkilön luonteenominaisuuksia jäljittelemällä henkilön toimintaa. Jotta henkilö olisi samaistuttava (kuten yksi tärkeistä päähenkilön edellytyksistä on), näyttelijän on voitava löytää henkilöstä jotain strategisesti toiminnallista, joka myös määrittää näyttelijän jäljittelemän hahmon tai henkilön luonnetta.

”Runous näyttää syntyneen yleisesti tarkastellen kahdesta syystä, joista kummatkin ovat luonnollisia. Ensinnäkin jäljittely on ihmisille luontaista heti lapsesta pitäen. Ihmiset eroavat muista eläimistä olemalla innokkaimpia jäljittelemään ja he oppivat ensimmäiset asiat jäljittelemällä.” (Vertaa: lapsi oppii puhumaan jäljittelemällä sanoja, oppii toimimaan jäljittelemällä toisten ihmisten toimia.) ”Toiseksi kaikki ihmiset nauttivat jäljittelystä. Tästä osoituksena se, mitä tapahtuu elävässä elämässä. Tunnemme näet suurta nautintoa katsellessamme hyvin tarkkoja kuvia sellaisista asioista, joiden näkeminen todellisuudessa on epämiellyttävää, kuten vastenmieliset pedot tai ruumiit.” (Aristoteles, Runousoppi, 4.luku)

”Komedia on kehnompien ihmisten jäljittelyä - - tragedia ei ole ihmisten jäljittelyä, vaan se jäljittelee toimintaa ja elämää ja onnellisuutta ja onnetonta kohtaloa, ja päämäärä elämässä on tietynlainen toiminta, ei tietynlaisena oleminen.” (Aristoteles, Runousoppi, 6.luku)

Hyvässä draamallisessa tekstissä on sisällä toimintaa tai näyttelijä/ohjaaja purkaa tekstistä toiminnan näyttämölle kuvaamaan aina kyseisen henkilön luonteenominaisuuksia. Ilman toimintaa katsojalle ei välity henkilön toiminnan motiivit, sen enempää kuin luonnekaan eikä henkilö muutu katsojalle samaistuttavaksi. Hyvässä draamallisessa tekstissä on tiettyjä johdonmukaisuuksia, sekä sopiva määrä jännitystä. Ihminen on utelias olento, mikä saa hänet kuitenkin haluamaan näkemään lisää.

Katsomisen kokemus on riittävän voimakas

Mirkku Järvenpää
Nuoriso ja vapaa-ajan ohjaaja, teatterin harrastaja


Katsomisen kokemus on riittävän voimakas

Teatteri. Kiva käydä katsomassa, kiva harrastaa itse, mutta miksi sen pitäisi olla kaikkien ammatti? Harva meistä on niin lahjakas ja sinnikäs, että teatteritaidetta kannattaisi kehittää omalla kohdallaan ammatiksi asti. Ei ole mitään hävettävää olla "vain" katsoja tai "vain" harrastaja, päinvastoin!

Moni nuori on minullekin ilmoittanut tulevaisuuden haaveammatiksi joko julkisuuden henkilön tai taiteilijan ammatin. Haaveet ja unelmat ovat hyvästä, mutta niin on pieni realismikin. Sitähän ne opinto-ohjaajat meille koulussa aina hokivat.

Suomi on lukuisten harrastajateattereiden maa, eikä minustakaan ole niin väliä, käynkö katsomassa ammattilaisesitystä vai harrastajateatterin näytelmää. Ammattilainen oppi ja kehitys näkyvät myös harrastajateatterissa ja laadukasta näyttelijäntyötä näkee muillakin kuin vain ammattipaperit saaneilla. Eikä edes se ammattipaperi ole mikään tae hyvästä näyttelijästä.

Olen ollut ensimmäisen kerran teatterissa vuonna 1993, mutta aikuisille tehtyä esitystä seuraamaan pääsin vasta ollessani 5-vuotias. Toisten mielestä Cabaret on lapselle liian hurja näytelmä, mutta lapsi tuijottaa draaman sijaan näytelmästä tanssiliikkeitä ja paljetteja. Se on hauskaa se.

Teatterissa haluan viihtyä ja nauraa. Pidän komediateatterista ja farsseista. Lapsille suunnatut yltiöväritetyt näytelmät ovat silmilleni liikaa, kuten myös korvilleni tekstiä pursuava draama. Jotain huumoria pitää aina olla, edes mustana. Muuten nauran vaivaantumiselleni.

Haluan nähdä jotain kaunista, mistä silmät voivat nauttia. Puvustus ja lavastus voivat olla nerokkaasti suunniteltuja ja ihmisten oivaltamisen näkeminen piristää aina. Samalla tavalla nautin kasvatustyössä nähdessäni, kun nuori ensimmäisen kerran oivaltaa jotain uutta itsestään tai elämästään.

Yritän myös rohkaista nuoria kokeilemaan teatteria ja menemään katsomaan vaikka yhdessä porukalla jotain näytelmää, sillä teatteriesityksestä jäävää tunnetta ei voi selittää, se pitää kokea. On aivan eri asia tuijottaa elokuvateatterissa kangasta, josta heijastuu ihmisten kuvia kuin oikeasti tuijottaa suoraan silmiin niitä ihmisiä, jotka katsovien silmien edessä näyttelevät hurjatkin kohtaukset. Tietenkään ei jokaisesta produktiosta jää hyvää fiilistä, mutta parhaimmista esityksistä jää ja jälkifiilis on kuin olisi juuri luonut nahkansa.

Jälkifiilis riippuu aina esityksestä. Jos esitys on hyvä, kerron ystäville näytelmästä kohtia ja ehkä intoudun esittämään niitä itse ystävilleni. Katsomisen voima on voimakas. Ja jos näytelmän on katsonut yhdessä jonkun toisen kanssa, jälkipuinnin haluaa ehdottomasti jakaa! Teatteri peittoaa esimerkiksi konsertin joka kerta, vaikka konserteissakin viihdyn. En kuitenkaan koe konserteissa tarinaa niin voimakkaasti, että se ylittäisi teatterissa kerrotut tarinat, ja siksi huomaan aina päätyväni uudelleen katsomaan teatteria.

Katsojakokemus: Sidottu kenkiin, sidottu rooliin

Taru Kasandra
Teatterin, elokuvan ja taiteen freelancer


Sidottu kenkiin, sidottu rooliin

Photo: Sidottu/ Hanna Peiponen

Äänimatto alkaa pimeydestä. Kopinaa ja nitinää. Näin lähestyvät he, joiden liikettä ja liikkumista rajoitetaan. He muistuttavat nuoria, joilla ei ole hyvä olo omissa nahoissaan; jalkani kiinni sinun jaloissasi, solmussa kengännauhoista kompastellen.

Tanssillinen liikettä pursuava esitys Sidottu on ohjaaja Hanna Peiposen lempeillä käsillä ohjattu teos, joka valelee katsojaa alusta loppuun asti lämmöllä. Esitys on matka jalkapohjista päälaelle, matka joka on kepeää kuin leikki.

Harvoin kadulla pysähtyy miettimään, kuinka paljon valitsemamme kengät kertovat meistä ihmisenä, mutta lähdettyäni esityksestä, katselin muiden ihmisten kenkiä huomattavasti enemmän. Kengät ovat meille juuret, ilman jalkojamme emme poraudu maahan.

"Mä saan tukea mun arjessa." Kengät. Sidottu jalkoihin.
"Mä voin nauttia siitä matkasta." Kengät. Sidottu matkalle meidän jalkoihin.

Ne kuluvat jokaisella askeleellamme käytössä kuten aika pitkin esitystä. Ne kestävät tietyn matkan kuten ryhmäliikuntaohjaajan polvi. Ne ovat kanssamme jonkun hetken, jonka määrää emme entuudestaan tiedä. Ne keskustelevat kanssamme ja me kiinnymme niihin.

Liike ei vaadi miljöötä, ei tämäkään esitys. Tässä esityksessä liike vaatii vain aikaa, jota Peiponen työryhmälleen on antanut, antanut liikkeen heräillä, syttyä ja lopuksi roihuta.

Liikkeen roihua tukee esityksen valo- ja äänisuunnittelu, jolle annan erityisesti kiitosta, sillä niillä molemmilla liike on tuettu, esitetty parhaassa valossa - tai varjossa. Jopa valaisimista lähtevä ärsyttävä ja väistämätön sirinä on otettu osaksi esityksen ja esiintyjien autenttista live-äänimassaa.

Suosittelen esitystä kaikille, jotka haluavat nähdä jotain muuta kuin perinteistä puheteatteria, jotka pitävät arvoituksista ja joille kepeys tuo hyvän olon. Tämä esitys antoi minulle paljon enemmän rauhaa kuin tunnin jooga.

***

Esitykset Metropolia­teatterin Tanssistudiossa (H1006) 

osoitteessa Hämeentie 161.

Ke 26.2 klo 19

Pe 28.2 klo 19

Ti 4.3 klo 19

Ke 5.3 klo 19

To 6.3 klo 19

Esityksen kesto noin 45 min.

Liput 3,5/5 euroa. Liput voi varata ennakkoon 

osoitteesta sidottu2014@gmail.com tai numerosta

+358 50 512 1327.

Haastattelut ja lisätiedot:

Kirsi Ranta: kirsi.ranta@metropolia.fi +358 405511841